Tänään oli ensimmäinen lääkärineuvola, ja luultavasti myös viimeinen kun äitipolilla ne muut on hoidettu tämän jälkeen ennenkin.

Oli ikävä lähteä liikenteeseen kun juuri ennen lähtöä tunsin että verensokerit painuivat aivan liian alas. Alkoi huippaamaan, pukata kylmänhikeä ja kädet tärisivät. Söin 1½ banaania (pikkupummi pummasi osansa) mutta siitä huolimatta en voinut kuin puhista neuvolassa huonon olon takia. Terveydenhoitaja (uusi, toimi tänään lääkärin avustajana) totesi että hänpä käy katsomassa löytääkö sokeripaloja, ei löytänyt mutta toi Fasupaloja, hieman tuo hetken kuluttua oloa tasoittikin, ei tuntunut että huippaa. Siitä huolimatta verenpaine antoi minun lukemikseni vähän korkean tuloksen, 132/80 kun normaalisti pyöritään 110-120/60 tienoilla. Hemppa oli 136.

Sen jälkeen oli vuorossa lääkäri. Kerrankin joku joka osasi tehdä hommansa survomatta, ei tarvinnut pyrkiä selälteen karkuun. Kaikki ok. Sydänääniä lääkäri ei saanutkaan kuuluviin vaikka kymmenen minuuttia niitä metsästi. Kävi hakemassa oman terveydenhoitajani paikalle ja niinpä vain äänet löytyivät melkein heti. Kävin sitten samalla terveydenhoitajan kanssa hakemassa verensokerimittarin diabeteshoitajalta lainaan ja kotona kun mittasin niin ei ihme jos olo oli edelleen höntti, vaikkakin parempi kuin mitä se oli ollut - verensokeri näytti 3,9. Yritin syödä hieman pikapikaa jotain kun Jesperi piti viedä unille ja oma olo oli aika naatti, alhainen verensokeri tekee sen olon aina eli unet päätin ottaa minäkin.

Puolentoista tunnin unet, ja herätessä edelleen hölmö olo. Verensokeri 3,8 eli ei muuta kuin murua rinnan alle. Söin pari perunaa, pari pekonigrillitassua ja salaattia. Tunti myöhemmin verensokeri 5,3. Jess, uusia pottuja voi syödä.