Turparulla
kirjoitti hyvin ajankohtaisesta asiasta, onhan itsenäisyyspäivä ihan
pian. Ilman sotaveteraaneja meillä ei olisi Suomea tällaisena kuin se
nyt on. Nuo miehet ja naiset vuodattivat verta, hikeä ja kyyneleitä
puolustaakseen rajojamme, monet antoivat henkensäkin... Pieni kansa
taisteli ja piti puolensa ylivoimaista vihollista vastaan, ja minäkin
sain syntyä Suomeen enkä Neuvostoliittoon. Siitä olen hyvin iloinen.
Sotaveteraanien määrä vähenee vuosi vuodelta, mutta vielä ehdimme muistaa heitä, joille kiitos kuuluu. He ovat ansainneet meidän kaikkien kunnioituksen, ja on vain oikeus ja kohtuus, että me avustamme heitä nyt!
Isänisäni
on yksi vielä elossa olevista sotaveteraaneista. Hän oli nuori mies,
oikeastaan poikanen kun käsky kävi lähteä. Hän teki velvollisuutensa.
Sotavuosista isoisä ei kuitenkaan halua puhua, kerran murkkuikäisenä
yritin jotain kysellä ja sain vastauksen ettei hän halua niistä ajoista
puhua. Voin vain kuvitella miltä se tuntui... nähdä ystävien kaatuvan
viereltä, haavoittuvan.. ampua itse päin toisia ihmisiä... nuo
muistikuvat tuskin ovat hävinneet mihinkään, ja varmasti osaltaan
tekivät isoisästäni hiljaisen ja aika paljon omiin oloihinsa
vetäytyvän. Äidinisä kuoli jo ennen syntymääni, joten sieltäkään
puolelta ei ole kukan kertonut kokemuksiaan, on vain se mitä olen
lukenut ja katsonut dokumenttiohjelmista. Senkin perusteella voin
sanoa, ettei sotaveteraaneja pidä unohtaa.
Millaista elämä oli neuvostovallan alla
Sen
perusteella mitä virolainen ystävämme kertoi 1980-luvulla, sanoisin
että ankeaa. Maasta ei saanut poistua ilman lupaa, jos luvan sai, oli
palattava määräaikaan mennessä tai perhe saisi kärsiä. Puheita piti
varoa, koskaan ei tiennyt kuka kuuntelee ja uhkana oli passitus
Siperiaan. Kaupoissa ei ollut tavaraa. Andrejn perhe (vaimo, vaimon sisar ja anoppi)
toivoi tuliaisiksi aina kun vanhempani Tallinnassa kävivät,
terveyssiteitä ja tamponeita. Isä kerran oli kysynyt, että mitä he
käyttävät kun siteitä ei ole - vastaus oli "me ottaa kaulaliina ja
laittaa se housuun". Nyrkkipyykkiä siis riitti. Andrej sai muutaman
kerran muutaman kuukauden viisumin tullakseen Suomeen töihin, ehtona
oli, että viisumia haettaessa oli ilmoittaa osoite missä Suomessa aikoi
asua. Vanhempani majoittivat näillä reissuilla Andrejn, ja palkallaan
tämä sai ostettua kotiin viemisiksi kahvinkeittimen, imurin ym.
kodinkonetta, käytetyn jääkaapin sai lahjaksi. Kuukauden palkka oli
ruplissa omaisuus, ja lopulta Andrej sai säästettyä ansioillaan niin
paljon, että pystyi ostamaan oman asunnon kerrostalosta. Kodinkoneet
olivat haluttuja muidenkin mielestä, ja niinpä eräänä kauniina päivänä
kun kukaan ei ollut kotona, oli heillä käynyt varkaita varastamassa
kahvinkeittimen ja imurin... varkaat olivat menneet sisään oven läpi
moottorisahan avulla - eikä kukaan naapureista muka ollut kuullut
yhtään mitään. Tilalle Andrej laittoi teräsoven ja tuumasi, että
seuraavan kerran saavat hakata seinään reiän jos kylään meinaavat
tulla. Vanhempani kävivät vierailulla uudessa kodissa. Siisti pieni
kaksio, mutta vessa löytyi rappukäytävästä - siellä äitini oli ollut
ihmeissään kun "vessassa" olikin ollut vain reikä, ja siitä mennyt
putki alas läpi talon. Siis sisähuussi kerrostalomallia.
Asepalveluskin
oli toista kuin Suomessa. Andrejn mielestä Suomessa se oli leikkikoulua
;) Palvelusaika oli pitkä, ja aina oli joku taistelutanner, johon
sotilaat sai heitettyä, niin että oli pelko hengissä selviämisestä.
Eikä riittänyt, että piti pelätä luoteja, omia tovereitakin tuli varoa.
Siitä Andrej sai opetuksen kun eräänä yönä eräs oli hiipinyt puukon
kanssa kimppuun ja hengenlähtö oli ollut lähellä. Muistona on arpi. Ja
minkä takia? Muistaakseni tämä toinen oli halunnut Andrejn ehjät
kengät, siis ihan mitättömästä syystä oli valmis puukottamaan.
lauantai, 3. joulukuu 2005
Kommentit